Anneli Kanto, kuva Hilkka Kotkamaa.
Anneli Kanto piti päiväkirjaa elämästään kesäkuusta kesäkuuhun 2024-2025 otsikolla Elämänlangalla – kolmen sodan päiväkirja. Arjen ja juhlan kuvaukset tuntuivat monille tutulta, eritoten vanhojen muistelu ja iän pohtiminen. Miltä tuntuu olla tämän ikäinen, on mikä on helppoa ja mikä kokemus kaiken nähnyttä sykähdyttää. Tähän päiväkirja on suorastaan kätevä.
- Ryhdyin päiväkirjan pitoon vastapainoksi draamakirjoittamiselle. Takana oli vaativa työ ooppera Isoviha ja olin tehnyt kolme muutakin näytelmää. Pelkäsin onko minulta mennyt näppituntuma proosan kirjoittamiseen. Aluksi kirjoitin itselleni enkä tiennyt tuleeko teksti julkaistavaksi lainkaan, ”kuka kiinnostuisi tylsästä elämästäni.”
Muuten Anneli Kanto kirjoittaa historiallisia romaaneja. Hän kirjoittaa mieluusti suurista historiallisista kertomuksista, jotka lisäävät lukijan itseymmärrystä.
Allekirjoittanut päivälleen saman ikäinen kuin Anneli Kanto, päivä, kuukausi, vuosi sama. Siksi voin päiväkirjassakin sijoittaa päiväkirjankin tapahtumat ja tuntemukset helposti elämän aikajanalle. En ole tuntenut Annelia itseään pitkään, mutta minua ovat jo kauan kiinnostaneet hänen kirjansa ja näytelmänsä. Muutakin yhteistä on, meillä on pohjalaiset juuret, opinnot samassa oppilaitoksessa Tampereella ja työmme toimittajana. Mutta eroakin on, Annelista on tullut tärkeä henkilö kirjailijana sekä käsikirjoittajana teatteriin, televisioon ja oopperaan. Ja ihmisenä, hän luovan mielikuvituksen voimin monipuolinen kulttuurin kannattelija. Tämä ilmenee päiväkirjassa.
Feminismistä ja naisen asemasta lehtimaailmassa on hänellä kokemusta. Hän kertoo miten kummasti kielitaidottomat miehet saivat ulkomaanpestejä, ja ohittivat naiskollegansa.
Ikärasismistakin hän kirjoittaa. Elämä on koskenut häntä lempeästi, mutta koskettanut kumminkin. Mutta ei anneta periksi, yli 70 ovat nyt terveempiä, paremmin ruokittua eikä heidän elämäänsä ole pilannut sota.
- Me suurten ikäluokkien lapset olemme kokeneet sodan vain kuulopuheissa, mutta, kirjailija Tapio Koivukaria lainatakseni, meidän sukupolvemme maksoi henkiset sotakorvaukset. Olimme kilttejä ja omatoimisia, ettemme häiritsisi liikaa kovia kokeneita vanhempiamme. Olimme taakankantaja lapsia.
Päiväkirjanmuotoinen Elämänlangalla – kolmen sodan päiväkirja on koruton, rehellinen ja syvällinen kirja.
Siinä kuvataan arkea, mutta myös niitä isompia asioita, joita ympärillä tapahtuu. Työpöydällä on juuri käyty julma Isoviha ja maailmalta tulvii pahuudesta kertovia uutisia Ukrainasta ja Gazasta.
Päiväkirjassa oli mukava lukea minulle tärkeän Rottien pyhimys-kirjan taustoja ja muistella omaakin käyntiani Hattulan kirkkomaalausten äärellä. Kiintoisaa muistelua päiväkirjassa oli viimekesäiset Isovihan näytökset, täyden katsomon seisaaltaan annetut aplodit sekä sukutapainen, johon pohjalainen Kannon suku ei tullut kettingein ja puntarein, vaan sipsipussit mukanaan.
Oli hauska lukea taustatarinoita Annelin kirjoittamalle Isoviha oopperalle ja Kansallisteatterin Jotuni-näytelmälle, jotka molemmat olen nähnyt ja vaikuttunut. Myös Rottien pyhimys-kirjan syntyhistoria on jännä. Kiinnostavaa oli myös miten mm. Lars Westerlundin tekemään sotasurmatutkimukseen tutustuminen innoitti lopulta suurta suosiota saaneet kirjat ja näytelmät Veriruusut, Lahtarit ja Punaorvot.
Parhaillaan Anneli Kanto valmistautuu Ilmajoella toista kesää esitettävään oopperaan Isoviha. Se on kirjailijalle monestakin syystä tärkeä. Hänen oma eteläpohjalainen sukunsa on kärsinyt Isovihan vyörymisen juuri samoissa maisemissa kuin ooppera estetään 300 vuotta sitten. Näyttämöä ei Kyrönjoen mutkaan asetetussa paikassa voi vaihtaa, mutta vahva tarina toimii lavasteissakin.
- Isoviha sisälsi niin paljon pahuutta ja työ vaati niin paljon eläytymistä ja tutkimista että se ei tee kirjoittajalle hyvää. Kun katsoo pahuutta silmästä silmään, ei siitä pääse kolhuitta ulos, ainakaan nopeasti. Kirjaakin Isovihasta pyydetään, mutta ajatus ei tunnu hyvältä.
Ilmajoella työskennellessä tamperelainen Anneli Kanto on löytänyt eteläpohjalaiset juurensa, onhan hän sitä lajia molempien vanhempiensa puolelta. Ei hän häjyjen lailla juo eikä tappele, mutta luonnossa on vissiä hurjuutta. Hänessä on enemmän heittäytyvän uskallusta kuin tervettä varovaisuutta, kuten hän asian ilmaisee. Sukukirjojen mukaan Anneli on jopa hevosvarkaan mumman lapsenlapsi!
Päiväkirja kuvaa hyvin, miten elämme suurten ristiriitojen aikaa Suomessa ja maailmalla. Toisaalta on kiva lähteä taidenäyttelyyn, keskustella ystävien kanssa maailman tilanteesta ja ihmetellä että taiteen äärellä oli paljon nuoriakin ihmisiä lastenvaunuja lykäten. Samalla voi ihmetellä aikamme kulttuurivihamielisyyttä. Eivätkö päättäjämme osaa laskea? Valtio sijoittaa kulttuuriin 1,3 miljardia mutta hyötyy 14 miljardia.
Päiväkirjan pito kesti vuoden. Valmiin kirjan nimeksi kirjailija ehdotti Vanheneminen vituttaa. Kustantaja on pyörittänyt nimen Elämän langalla. Olisiko se edellinen ollut myyvämpi? Että kirjassa on myös vankkaa asiaa, halusi kirjailija alaotsikoksi kolmen sodan päiväkirja. Sota on kirjassa mukana historiana, mutta myös ahdistavana taustana jokapäiväisissä uutisissa.
Hilkka Kotkamaa, teksti ja kuva