Pasi Pinta
Frans Kärki nimitettiin sata vuotta sitten kappalaiseksi Laihialle. En tiedä, tunsiko hän tai hänen perheensä Pohjanmaalla kaipuuta takaisin Pirkanmaalle, mutta uskon, että omat juuret olivat hänelle tärkeitä, samoin kuin suomalainen kansanperinne yleisemminkin. Kärki oli merkittävä kansanperinteen kerääjä. Hän teki keruumatkoja muun muassa Satakunnassa, Hämeessä, Etelä-Pohjanmaalla, Inkerinmaalla sekä Ruotsin ja Norjan metsäsuomalaisalueilla. Lisäksi hän keräsi karjalaisen siirtoväen perinnetietoa talvi- ja jatkosodan aikana. Laihia on vahvasti myös omassa taustassani, sillä isänpuoleinen sukuni on sieltä, ja isäni isovanhemmat olivat Frans Kärjen aikalaisia.
Kärjen poika Toivo syntyi Pirkkalassa ennen isänsä nimitystä Laihian kappalaiseksi, mutta vietti elämänsä tärkeimmät kasvuvuodet Laihialla. Pohjalaistuneesta Toivosta tulikin yksi suomalaisen kevyen musiikin suurmiehistä. Hän on itse muistellut, kuinka ankara pohjalainen pappilamiljöö vaikutti hänen nuoruuteensa ja kuinka hän soitti siellä salaa kevyttä musiikkia, jota isäpappi ei täysin hyvällä katsonut. Pohjanmaan musiikki, maisema, ihmiset ja paikallinen pelimanniperinne tulivat Kärjelle erittäin tutuiksi. Ehkä juuri siksi hänen oli niin luontevaa käsitellä pohjalaista kansansävelmää Lakeuden kutsu -kappaleessa, jonka sanoitti paljasjalkainen helsinkiläinen Tuula Valkama. Tämän jo yli puolivuosisataa vanhan iskelmän ikonisena esittäjänä tunnetaan Pasi Kaunisto. Kaimani laulama ikivihreä kappale tulee minulle ensimmäisenä mieleen, kun puheeksi tulee kaipuu Pohjanmaalle.
Pohojalaasia, ja syystä tai toisesta nimenomaan kauhajokisia, löytyy täällä rapakon takana Thunder Bayssä yllättävän paljon, tai ainakin heidän jättämiään kerrostumia. Yleisesti Suomesta ja eritoten Etelä-Pohjanmaalta muutettiin ahkerasti muualle kahtena suurempana muuttoaaltona. Ensimmäinen näistä aalloista ajoittui 1800-luvun loppuun ja toinen 1960- ja 1970-luvuille. Molempina ajankohtina Etelä-Pohjanmaan maaseutu kärsi tuntuvasta muuttotappiosta.
1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa myös ensimmäiset suomalaiset tulivat suuremmissa joukoissa Pohjois-Ontarioon, tukkikämpille, rakennustyömaille, maanviljelijöiksi, kaivoksille ja monille muille aloille. Luoteis-Ontariota rakennettiin toden teolla. Silloiset Port Arthur ja Fort William, jotka myöhemmin yhdistyivät Thunder Bayn kaupungiksi, kuhisivat suomalaisia jo ennen kuin itsenäistä Suomea oli edes olemassa. Uskallan väittää, että suuri osa näistä suomalaisista tulijoista oli eteläpohjalaisia.
Toinen suurempi muuttoaalto Pohjanmaalta, yli puoli vuosisataa ensimmäisen jälkeen, oli myös viimeinen, tai ainakin viimeisin suurempi aalto, joka toi suomalaisia tänne kotikaupunkiini Thunder Bayhin. Näistä eri aikoina saapuneista ihmisistä ovat muodostuneet juuri ne kerrostumat, jotka yhdessä antavat Thunder Bayn alueelle sen tunnetun suomalaisuuden leiman, ja se leima on vahvasti pohjalainen. Minun perheeni kerrostuma tuli osaksi tätä jatkumoa pitkälti viimeisen suuren muuttoaallon jälkeen.
1800-luvun muuttovirran taustalla olivat nopea väestönkasvu, suuret lapsilaumat maaseudulla, tervanpolton lopullinen alamäki sekä maata vailla olevan eli tilattoman väestön suuri osuus. Tieto paremmista ansioista ja vapaammista oloista veti monia Kanadaan ja eritoten Luoteis-Ontarioon, nykyisen Thunder Bayn alueelle.
Suurten sodanjälkeisten ikäluokkien aikuistuttua 1960- ja 1970-luvuilla Kanadaankin toki tuli vielä pohjalaisia siirtolaisia, mutta paljon suuremmat muuttovirrat suuntautuivat Ruotsiin ja Etelä-Suomen kasvukeskuksiin. Muun muassa paremmat koulutus- ja opiskelumahdollisuudet sekä maaseudun työttömyys ajoivat väkeä työn ja uuden elämän perässä Ruotsin teollisuuskaupunkeihin, Etelä-Suomeen sekä Kanadaan. Vaikka moni lähti Pohjanmaalta, Pohjanmaa ei lähtenyt heistä.
Nämä otteet historian sivuilta yhdistävät minun ja teidän, arvoisten lukijoideni, nykyisiä kotiseutujamme. Yksi tai useampi edellä mainituista syistä, tai jokin niiden kaltainen, on aikoinaan kuljettanut monet meistä pois Pohjanmaalta. Vankka pohjalainen identiteetti on suurin yhdistävä tekijä välillämme. Muuttamisesta huolimatta monille meistä entiset kotikonnut Pohjanmaalla säilyvät erityisessä ja rakkaassa paikassa sydämessä. Meille jokaiselle tämä kaipuu on henkilökohtainen, ja siihen liittyvät sekä aika että paikka.
Manitoban lakeuksia – preeria kuva 31.8.2026, kuva Pasi Pinta.
Olin kuudesluokkalainen pikkupoika, syntyjäni kauhajokinen, kun muutimme perheeni kanssa vuonna 1980 Seinäjoelta Kanadaan. Pohjanmaalle jäivät kaikki ystävät ja sukulaiset, koko siihen saakka eletty elämäni. Muutos oli raju. Minun henkilökohtainen lakeuden kutsuni on kytketty juuri tähän aikaan, paikkaan ja ihmisiin.
Omakohtaisen kaipuuni hoitamista on vaikeuttanut pitkä etäisyys. Vaikka moni reissaa ja on reissannut edestakaisin Suomen ja Kanadan väliä tiheästikin, ei se minun kohdallani ole ollut mahdollista. Suomessa on toki tullut käytyä useasti, mutta se on ollut suhteellisen harvinaista herkkua. Pääkaupunkiseudun pohjalainen voi mennä viikonlopuksi kotiseudulle; minulla matka on valtameren yli. Silti meillä molemmilla voi olla sama muistikuva maisemasta, murteesta, ihmisistä ja siitä, mikä vieläkin tuntuu kodilta.
Musiikki on minulle monesti eräänlainen aikamatka. Kuulen sävelen, laulun, suljen silmäni, ja olen siirtynyt pieneksi hetkeksi toiseen aikaan ja paikkaan. Jos tilanne on siihen suotuisa, voi kyynelkin vierähtää. Sen korvaa pian pieni hymy ja kauas ulottuva katse, jossa kuva menneestä nouseekin sydämestä.
Avaan silmäni ja olen takaisin tässä hetkessä. Seuraava reissu ja lakeus kutsuu.
Tämä seutu on mulle korvaamaton.
Kirjoittaja Pasi Pinta on syntyjään kauhajokinen, Suomen ja Kanadan kaksoiskansalainen sekä Suomen kunniakonsuli Thunder Bayssä, Ontariossa.