Ann Luise Bertell, kuva Hilkka Kotkamaa
Ann Luise Bertell on kirjoittanut kirjan sodasta, Rutista ja Antonista. Ja Verneristä. Kysymys kuuluu onko tarina Halun ja surun maa totta tai edes mahdollinen?
Eletään vuotta 1944 ja paikkakunta on Vöyri. Voiko pohjalainen talon tytär rakastua tulisesti ukrainalaiseen sotavankiin, sillä aikaa kun aviomies Verner oli rintamalla? Näin tapahtui Pohjanmaalla kun sota sekoitti elämisen kuviot ja epävarmuus teki ihmisistä herkkiä ja epätoivoisia.
Rut oli lapsena eläväinen ja vilkas tyttö. Äiti kehui ainokaistaan kaikille, mutta tätä toruttiin: ”ei käy päinsä kerskua omasta lapsestaan sillä tavalla”.
Rut peri ison kotitilansa. Hän menestyi koulussa, mutta ei ollut kiinnostunut kouluista, vaan hän halusi tehdä lujasti töitä kotitilalla. Tila oli hänelle kaikki kaikessa.
Rutin kohtaloksi tuli julma sota, joka käänsi kaiken päälaelleen. Kohtaloon kuului rakkaus kahteen mieheen, naapurin poikaan Verneriin sekä sotavankiin Antoniin. Rut tunsi olevansa hyvä monessa asiassa, rakastamisesta erityisen hyvä. Hanurinsoitto sai hänet liikkeelle, hän tanssi, itki ja nauroi yhtä aikaa. Rut oli kuin kaimansa Raamatun Ruut, uskollinen, rohkea ja epäitsekäs.
Nuoripari Rut ja Verner sai tilan haltuunsa, he tekivät ahkerasti töitä, lapsia ja rakensivat maata. Ilot ja pettymykset, saavutukset ja surut hoidettiin yhdessä. Kaikesta selvittiin kunnes tuli vastaan asia, joka oli ylivoimainen. Ilman myrkytti viha, joka sytytti sodan.
Sodasta seurasi yksi koettelemus kerrallaan. Ensin oli annettava hevonen ja marraskuussa 1939 vietiin Verner. Lähdössä oli vain yksi hyvä puoli, tilan rukiit ehdittiin korjata pellolta. Kipeä luopuminen tapahtui, kun esikoispoika Finn lähti vapaaehtoiseksi.
Ilman miestä oli tilanpito vaikeaa. Moni työ jäi tekemättä, peltoja rämettyi, viljaa jäi pellolle, halkovaja tyhjeni. Tällä menolla talo menisi tärviölle. Vielä yksi sadonkorjuu ilman Verneriä oli liikaa. Kunnes levisi huhu, Isossakyrössä oli vankileiri, josta saattoi saada vankeja talojen töihin ruokapalkalla.
Ei ikinä ryssää taloon, Rut ajatteli. Ensin oli päästävä sen yli mitä viholliset olivat tehneet Pohjanmaalla Isovihan aikaan. Nyt he pommittivat Suomessa monella paikkakunnalla. Vaihtoehdot olivat silti vähissä. Talon asiat pahasti rempallaan. Joku kertoi että vangit ovat tavallisia ihmisiä ja osasivat tehdä maatalon töitä. Lisäksi Vaasaakin jo pommitettiin. Kunnasta tuli tieto, että tilalle tulisi mies nimeltään Anton Demtsenko.
Miten paljon helpompaa olikaan, kun talossa oli mies. Nyt vain väsytti, mutta vielä olisi jaksettava ohran kylvö ja perunan istutus. Ajat olivat kauheita, mutta talvi olisi pelastettu, jos halkoliiteriin saisi puita, viljat puitua ja perunakellari olisi täynnä.
Kaikesta teki erityisen raskasta kalvava pelko, että pappi kääntyy oman talon veräjästä sisään. Suruviestit koskivat liki jokaista kylän perhettä ja sukua. Myös Rut sai osansa. Rintamalla sota jatkui periksiantamattomalla voimalla. Monen sukupolven työ perintötilalla tulisi antaa seuraaville sukupolville, ei Neuvostoliitolle. Tilan omistajia tulisi odottaa omat pellot, ei Siperia. Ei ikinä.
Arki oli pakko saada sujumaan, mutta vielä tuli uusi tehtävä: Korpilahden ja Suojärven kylistä oli tullut Vöyrin seudulle joukko Karjalan evakkoja, lapsineen, tavaroineen ja lehmineen.
Kaikkialla puhuttiin sodasta, sankareista, kaatuneista ja rauhasta. Vain Rutin rakkaustarina oli salaisuus ja siksi vaiettava kuoliaaksi. Toki kylällä puhuttiin Ruthin komeasta ringistä. Juorukellot nokkivat hänen lihaansa. Naisen ja miehen kesä työssä rinnakkain johti kiellettyyn suhteeseen. Siihen ei tarvittu edes yhteistä kieltä. Eikä Anton ollut venäläinen vaan ukrainalainen. Tiloille sijoitetuilla vangeilla oli hyvä olla peltotöissä, eritoten kun ulos ei päässyt Vaasan rangaistusleiriltä, josta kuului kauheuksia, nälkää ja kidutuksia.
Ruis saatiin leikattua ja radiosta tuli tieto: Suomi ja Neuvostoliitto ovat solmineet rauhan. Mitä se merkitsi Rutin rakkaudelle? Mitä Antonille? Stalin lähetti viestin, että kaikkia palavia sotavankeja käsitellään maanpettureina. Miten Rutin tarina jatkuu? Kuinka Antonin käy? Sen säästän Halun ja surun maa-kirjan lukijoille. Tällaistakin on tapahtunut Pohjanmaan historiassa.
Hilkka Kotkamaa, teksti ja kuva
